perjantai 21. huhtikuuta 2017

LE DAUHPIN




Paikallinen ystävämme, virolainen malli, joka asuu Pariisissa Canal Saint Martinin alueella miehensä, sveitsiläisen filmiohjaajan kanssa, on palannut työmatkaltaan Lontoosta ja ehdottaa myöhäistä illallista lempiravintolassaan. Tapaamme Le Dauphinissa Avenue Parmentiellä vähän jälkeen kello kymmenen illalla.





Heti alkuun käy selväksi, että Julien tuntee tämän paikan henkilökunnan jotenkin lähemmin. Hän kertoo paikan olevan heidän kantapaikkansa. Meidät ohjataan korkeaan puiseen pöytään, jota ympäröi neljä baarijakkaraa. Lattia on valkoista marmoria. Seinätkin ovat marmoria. Ravintolan keskellä on kaukalon muotoinen, marmoripäällystetty baaritiski, jonka äärellä istuvat vieraat sekä syövät että juovat, yksin tai ystävien seurassa. Huoneen takaseinä on päällystetty lattiasta kattoon peilillä. Korkea peili luo tilan tuntua muutoin aika pieneen ravintolaan ja synnyttää illuusion, kuin marmoriakin olisi vielä enemmän. Tila ei ole pompöösi. Se on moderni, jokseenkin jopa yksinkertainen. Silti arvokas ja täynnä. Tarjoilija juttelee Julienin kanssa ranskaksi. Onko jotain jota emme syö? Pari nyökkäystä, pari hymyä puolin ja toisin. Tarjoilija poistuu.

Pullo viiniä. Vin nature. Ei vain luomua, vaan muutoinkin täysin puhdasta viiniä. Ingredients: 100% grapes. Suodattamatonta. Viini on sameaa ja siinä on hieman sakkaa. Maku hivelee nystyröitä. Se on pehmeän hapan. Vaativa, mutta ei vaikea.

Kampasimpukat tuodaan pöytään. Ne lepäävät kuohkean, valkean vaahdon seassa. Kampasimpukassa on kevyt purutuntuma ja silti se sulaa suuhun. Raikas vaahto tuntuu kevyeltä kuplalta, joka leviää pehmesti suuhun ja valuu sulavasti kurkkusta alas. Kuin aallonharjan vaahtopää ilman meren suolaista ja leväistä makua. Huokailen onnesta. Kuinka valkoinen ruoka voi olla näin maukasta?




Tapioca. Kuution rapea pinta, jonka sisältä paljastuu kermainen riisi ja venyvä juusto. Tapiocassa on reilusti suolaa, jota kermaisuus tasapainottaa täydellisesti. Kaikkea tuodaan neljä kappaletta. Ne otetaan omalla haarukalla tarjoiluastiasta. Suoraan suuhun tai omalle pienelle, leipälautasen kokoiselle astialle. Jokainen annos on suupalan kokoinen. Ranskalaisia tapaksia. Silti halkaisen tapiocan ja syön sen kahdessa osassa. Julienkin teki niin. Ehkä se on pariisilainen tapa. Pienet suupalat.

Pöytään tuodaan kulho kuorineen ja päineen friteerattuja katkarapuja. Niitä napsitaan käsin. Marmorin ja peilien täyttämässä ympäristössä sormien likaaminen rasvalla ja suolalla on nautinnollista, dekadentin hedonistista. Katkaravut naksuvat suussa. Rasva, suola ja meri valtaavat aistini. Lautaselle valuneet nesteet kaavitaan patonkipalalla suuhun. Lisää viiniä. Puheensorinaa joka puolella. Taustalla soi Cure. Jossain iskeytyy lasi lattiaan ja särkyy tuhansiksi sirpaleiksi. Me napsimme katkarapuja.

Tyhjentyneet tarjoiluastiat viedään pois ja tilalle tuodaan endiivisalaattia saksanpähkinöillä. Keskelle pöytää asetetaan valtava vati. Vadilla on viipaloitua lihaa ihroineen. 500 grammaa. Medium raw:ksi jätettynä. Ei muuta. Lihaa ja läskiä vadilla. Syntisen hyvää. Yritän syödä lihassa kiinni olevaa läskipalaa. En onnistu sen pureskelussa. Pidättäydyn lihassa ja leikkaan sitkeät ihrapalat pois. Kersti jauhaa ihrakimpaletta ammattilaisen varmuudella ja kertoo, kuinka hän on aina rakastanut läskiä. Kuinka se oli hänelle jo lapsena suurta ja harvinaista herkkua. Kuinka hän ilahtui, kun sitä lisättiin kaali- ja porkkanapataan. Mietin, miten erilaisissa todellisuuksissa me kaksi 80-luvun lasta olemme eläneet. Toinen rautaverhon takana, toinen suomalaisessa kasarijuppiperheessä. Nautin mehukkaasta ja mureasta lihasta ja annan 180 senttisen, langanlaihan ammattimallin jauhaa läskiä.





Mitä olisi Pariisi ilman jälkiruokia? Jaamme nelistään kaksi. Toinen on sitruuna-marenki tarte. Voisin syödä neljä sellaista ihan yksinkin. Ei mitään ongelmaa. Toisesta jälkiruoasta muistan vain, että siinä oli mansikoita. Se jää mielessäni sitruunatortulle toissijaiseen asemaan. Voi myös olla, että tässä kohtaa muisti pätkii muustakin syystä. Pöydässä on kolmas pullo viiniä. Paikan viinilista koostuu yksinomaan vin nature:ista. Tämä on vin orange. Se on aivan eri asia, kuin rosé. Värikin sen jo kertoo. Tämä ei punerra. Se ei ole roosa. Sävy on selkeän oranssi, vaalean persikan värinen. Maku on voimakas ja hapan. Mieleen tulee Lambic-oluet, vaikka ero on silti selkeä. Toinen on olut, toinen viini. Päättele siitä.



______________



Viemme suomalaiset ystävämme, jotka ovat Helsingistä käymässä, pääsiäisillalliselle Le Dauphinin. Arkitehtiystävämme huomauttaa, että vaikka marmori on kaunista, se on akustisesti vaikea pintamateriaali. Tarjoilija on sekoittanut pöytävarauksemme. Hän pahoittelee syvästi, tarjoaa meille lasilliset viiniä ja lupaa korjata tilanteen pikimmiten. Emme joudu odottamaan viittätoista minuuttia pidempään. Hän pitää lupauksensa. Petri väittää tunnistavansa tarjoilijan. “Se taitaa olla tän paikan keittiömestari ja omistaja.” Noora toteaa “No, ei se kyllä ole kuin ihan kuule tarjoilija vaan.” Minä vielä päsmäröin päälle “Joo, se keittiömestari taitaa olla se tyyppi, joka palveli meitä viimeks. Se Julienin frendi.”

Istumme pöytään. Yritämme tehdä tilausta yhtä sulavasti, kuin Julien. Ei onnistu. Ei ole mitään sellaista käytäntöä “me ei syödä tätä, mutta kaikkea muuta kyllä, tehkää meille joku setti, yllättäkää.” Se ei ole meidän etuoikeutemme. Me emme vielä ole kanta-asiakkaita.

Kysymme vin orange:sta. Sommelier tuodaan luoksemme. We wish for a funky wine, orange, a bit sour. Sommelier katsoo silmiin läpi koko keskustelun ja kuuntelee toiveemme. Biensur. I have a perfect one for you. Kyllä. Viini on täydellinen. Hieman tummempi sekä sävyltään että maultaan, kuin edellisellä kerralla. Hapan ja syvä.

Tilaamme alkuun viisi pientä tapasta ja pääannokseksi 500 grammaa lihaa. Me kasarijuppiskidit jätämme kaikki ihrat syömättä. Vati näyttää aterian jälkeen kovin erilaiselta, kuin edellisellä kerralla. Lopuksi on aivan pakko saada taas sitruuna-marenki tarte. Lisäksi tilaamme maitojäätelöä. Se tarjoillaan oliivioljyllä ja timjamilla. Yllättävää ja ilahduttavaa.

Yöllä Petri laittaa messengeriin viestin. “Oho. Iñaki Aizpitarte it was.”



Le Dauphin
131 Avenue Parmentier, 11e







maanantai 17. huhtikuuta 2017

TURMIOLLINEN PARIISINI




Versailles, leivoksia ja dekadenssia. Tunnen oloni kotoisaksi. Eniten kodikseni koen Grand Trianonin, mutta yhtälailla palatsi ja sen puisto tuntuu omalta. Siinä ylätasanteella palatsin edessä, josta avautuu eteeni portaat ja portaikon alla ja ympärillä koko puisto, siinä varsinkin tunnen oloni kotoisaksi. Näitä portaita voisin kulkea alas piknikille ihan vaikka joka viikko. 




26.783 askelta täytyy kulkea kokeakseen Versaillen palatsin, sen puiston ja puiston takana olevan Grand Trianon ja Petit Trianonin, jonne Marie Antoinette pakeni palatsin elämää. Ei haittaa ollenkaan. Kävelen nuo askeleet mielelläni joku päivä vielä uudestaan.

Kuljemme palatsin asuinhuoneistojen läpi tutkaillen niissä olevia tapetteja, seinätekstiilejä, marmoripylväitä ja kristallikruunuja. Jokaisessa huoneessa on jotain, joka kiehtoo. Lähes jokaisessa huoneessa on jotain, josta koen "kyllä mullakin voisi olla tuollainen" tai "mä voisin ihan hyvin elää noin". Huone huoneen perään ihastellemme palatsin kauneutta ja sen historiaa. Hymyilemme palatsin tarinoille, joita lempeä brittimiehen ääni mukavalla aksentillaan kertoo meille pienestä mustasta audioguide:sta.  Tässä ottivat vastaan vieraansa toisinaan vuoteessa maaten. Tähän halusivat maalauksiin roomalaisia jumalia kertomaan Ranskan valloituksista. Tässä tapasivat pelata biljardia ja korttipelejä ystäviensä seurassa. 

Kulmahuoneen jälkeen eteemme avautuu peilisali. Uusinta teknogoliaa lattiasta kattoon, kulmasta kulmaan kertomaan vauraudesta ja Ranskan ylivoimaisuudesta. Oikein kaunis sali. Ihan hyvin voisin rientää tämän läpi illalliselle joka ilta. Samalla voisin tarkistaa huulipunani seinäpeilistä. Varsin kätevää.

Alakerrassa viihdyn prinsessa Victoiren ja Adeleinen asunnoissa. Voisin asettua kodikseni. En antaisi vartijoidenkaan suostutella minua pois. Tämä voisi hyvin olla minun kotini. Surullista tosin on, että kumpikaan prinsessa ei ikinä löytänyt mielitiettyään, sillä Euroopasta ei löytynyt heille korkean arvon omaavia aatelisia katolilaisia. Ja näin he jäivätkin isänsä hoiviin loppuiäkseen. Eli ei ehkä ihan mun juttu sittenkään. Haluanhan olla itsenäinen nykynainen.




Palatsin ulkopuolella puiston ylätasanteelta kahvilakärry Angelinasta saa ostaa hintavia, mutta herkullisia patonkeja, salaatteja, mehuja ja macaron leivoksia. Ostamme niitä kaikkia. Jatkamme matkaa ja kannamme piknik-kassimme mukanamme kulkiessamme läpi puiston labyrinttien. Pusikoista kuuluvat Mozartin sävellykset ja puiden lomassa patsailevat patsaat tuovat puistoon jotain epätodellista ja huvittavaa. Suihkulähteiden kuivuus harmittaa. Päätänkin heti ensitöikseni muuttoni yhteydessä vaatia talonmieheltä suihkulähteiden aktivoimista.

Piknikin nautimme lammen luona, jossa voi seurata tunareiden suoturetkiä. Sinänsä ihan mielenkiintoista, kuinka meille niin tuttu toiminta voi olla joillekin niin mahdottoman hankalaa. Eräs nainen soutaa yksi airo kerrallaan, toisessa veneessä mennään ympyrää ja kolmannessa veneessä mies  ei saa venettä menemään eteenpäin, ei taaksepäin, ei ympäri, ei mihinkään. Toivottomia tapauksia.




Puistosta voi jatkaa matkaa Grand Trianonille - tulevaan kotiini. Rakennus koostuu kahdesta talosta, joita yhdistää välissä oleva katettu, marmoripylväin koristeltu käytäväterassi. Siinä tulen viettämään loppuelämäni kesät valkokankaisella aurinkotuolilla makoillen, aniliinin sävyisessä uimapuvussa kirja toisessa kädessä,  toisessa kylmä daquiri. Tervetuloa kylään! 





_________________________________



Takaisin Pariisin Maraissa käyn neljännellä balettitunnillani. Salin lattia on puuta. Se natisee jalkojeni alla. Lattiasta tulee arvokas olo. Piruetit sujuvat sillä paremmin, kuin Helsingissä. Ikkunat ovat korkeat ja niissä on ranskalaiset parvekkeet. Ne avataan vasta, kun opettaja antaa siihen luvan. Ei vielä.

Minä hikoilen kuin sika. Naamani on punainen. Hiukseni liiskaantuneet hiestä ohimoille. Yritän kuivata niskaani, päätäni, selkääni, kasvojani jo läpimärällä pyyhkeellä. Ei auta. Pyyhkeestä on jo mennyt imuteho. Ranskattaret hikoilevat helmiäisen sävyisiä pikkupisaroita selkärangan kohdalta. Kolme hikipisaraa per tanssija. Heillä ei punota kasvot. Heidän nutturansa ovat kuohkeita ja kuivia. Ikkunoita ei avata vielä.

Pliéiden, tanduiden, jetéiden ja grand batmanien jälkeen venyttelemme tangoilla. Opettaja kävelee ohitseni. Hän on äitini ikäinen, arvokkaasti ikääntynyt, vanhan koulukunnan balleriina. Oman arvonsa tunteva, tiukka, mutta huumorintajuinen. Hän vitsailee paljon. Itsensä ja muiden kustannuksella. Ranskaksi pääasiassa. Englanniksi hän lähinä vain kehuu tai korjaa. Hän pysähtyy tarkastelemaan arabesqueani, nostaa selkääni, avaa harteitani, suoristaa polveni. Näen peilistä, että asentoni on parempi, kuin ikinä uskalsin toivoa. Ilman varoituksen sanaa opettaja työntää selkäni alas, käteni ja nenäni lattiaan. Arabesquessa oleva jalkani on edelleen tangolla. Jään tähän venyttelemään. Kun uskon hetken olevan sopiva nostan selkäni. Se menee kramppiin. Käperryn kuin pieni lapsi lattiaalle. Hieron ristiselkääni. Kukaan ei sano mitään. Opettaja jatkaa opettamista. Pariisittaret katsovat minua vuorotellen säälien samalla, kun ikääntynyt opettaja näyttää heille täydellistä spagaattiaan. Kaikki taputtavat. Minä hieron edelleen selkääni.

Kotimatkalla piipahdan asuntomme lähellä olevaan leipomoon. Se on erikoistunut merveilleux-leivonnaisiin. Niissä on marenkia ja kermavaahtoa. Paljon kumpaakin. Ostan niitä neljä. Suklaa, kahvi, valkosuklaa ja kirsikka. Kotona turmioin tanssilla ahkeroidun aamupäiväni ja mässään leivonnaiset suuhuni niin, että kermavaahdot jäävät suupieliin. Loppupäivän vietän kaupungilla törsäämällä rahani riikinkukkoiluun.


Bisous!



Aux Marveilleux de Fred
24 rue du Pont Louis-Philippe, 4e
www.auxmerveilleuxdefred.com



P.S. Asuntomme lähellä on myös toinen hyvä leipomo, josta haemme patonkimme lisäksi toisinaan myös kahvileipiä, kakkupaloja ja leivoksia. Boulangerie Au Petit Versailles du Marais osoitteessa 1 rue Tiron (lähellä Saint Paulin metroasemaa) on palkittu patongistaan. Patongin lisäksi voin kehua erityisesti myös tämän paikan patisserien Flan-kakkua ja tarte framboisea. 

Edit. Lämpimin leivossuositus menee Au Petit Versailles du Marais:n Baba aux Rhumille (alla oleva kuva). Leivos on ikään kuin Runebergintortun ja täytekakun fuusio. Taikina on ihanan kosteaa rommista ja jostain muusta määrittelemättömästä nesteestä. Keskellä pientä leivosta on peukalonpään kokoinen kuoppa, jossa kuohkeaa kermavaahtoa. Tämän kaiken päällä koreilee hyytelöidyt marjat - mansikoita, karhunvatikoita, punaisia viinimarjoja. Leivokseen on tökätty pieni pipetti. Luulemme sitä koristeeksi. Nostamme sen irti. Siinä on rommia ja se on tarkoitettu käytettäväksi. Rommipisaroita marjojen päälle oman maun mukaan. C'est sublime!







maanantai 10. huhtikuuta 2017

TORSTAI MONTMARTRELLA (ja vinkki ranskalais-japanilaisiin bentoihin Marais:ssa)




Parhaita asioita Pariisissa on strollailla kaupunginosissa ilman päämäärää, eksyillä ja löytää. Joissain kaupunginosissa se sujuu kuin luonnostaan. Montmartre on niistä yksi. Kukkula on niin täynnä elämää, historiaa ja kulttuuria, että sinne voisi vaikka jäädä elämään elämäänsä, ikinä sieltä poistumatta. Vähän niinkuin eräs taiteilija aikoinaan teki.




Minulla on tapaaminen alani agentuurin kanssa klo 11.30 ja otan metron Champ Élysées Clemenceaulle, jossa vaihdan turkoosiin linjaan kohti Place de Clichyä. Olen varannut matkaan reilusti aikaa ja istun agentuurin ulkopuolella kadun reunalla odottamassa minuuttien kulumista. Lisään huulipunaa. Punaista. Sillä niin tehdään Pariisissa. Nyt on aika. Astun ovesta sisään rappukäytävään, kipuan portaat toiseen kerrokseen ja koputan oveen. Bonjour! I'm Sofia and here to meet with Christine and Andreas. I have an appointment with them at 11.30. Aikaa on muutettu. Agentti on siirtänyt tapaamisemme kello kolmeen ja pariisittaren kaikki eleet omaava sihteeri on unohtanut ilmoittaa minulle asiasta. No problem! Don't worry, I'll come back at 3 pm then.

Kävelen ulos ja soitan Samille. "No arvaa vaan! Niin ranskalaista!" Sami hyppää metroon ja tapaamme kahvilassa lähellä agentuuria. Juomme auringossa cocacolat sitruunalla. Sitten dallailemme Montmartren katuja ja puhumme Toulouse-Lautrecista. Hän asui täällä. Hän ei ikinä poistunut Montmartrelta. Hän maalasi prostituoituja heitä alentamatta. Hän näki heidät ihmisinä, henkilöinä. Hän periytyi yhdestä Ranskan vanhimmasta aatelissuvusta ja valitsi asua porttolassa Montmartrella. Inspiroidumme hänen tavastaan kuvata naisia ja heidän poseerauksiaan, vaatteita ja niiden kankaita. Päätän, että yhtenä päivänä täällä ollessamme aion istua alas ja piirtää naisia ja vaatteita Toulouse-Lautrecin tyyliin. 
Syömme lounasta pienessä kahvilassa, jossa nuoret paikalliset viettävät iltapäiväänsä. Juomme kahvia ruoan kanssa. Kuka on muka sanonut, että niin ei voisi tehdä? Kahvi täällä on erityisen hyvää, samettista ja voimakasta ja barista muistuttaa siitä hautomon omistajasta HBO:n sarjassa Silicon Valley. Tiedättekö, se vähän rasittava tyyppi. Barista ei kuitenkaan ole rasittava, yhdenkaltaisuus on lähinnä vain huvittavaa. Jatkamme kaduilla eksyilemistä. Kaartelemme katuja ylös ja alas, pistäydymme parissa levykaupassa, juoksemme sisään jonkun bistron vessaan, kun nyt vaan on pakko päästä. Strollaamme Montmartren kukkulaa, martyyrien katua, pistämme merkille kivan näköisiä bitsroja, joiden terasseilla ihmiset juovat viiniä ja nauttivat asiette de charcuterietä, käännymme jostain kulmasta oikealle, toisesta vasemmalle, kaarramme sinne ja tänne ja huomaamme kauniin sisäpihan. Musée de la Vie Romantique. Tänne haluamme tulla tapaamiseni jälkeen!

Kello lähenee kolmea. Astun taas rappukäytävään. Tällä kertaa minut ohjataan odotushuoneeseen, jossa on pyöreä pöytä ja paljon muotilehtiä. Päätän olla istumatta odottaessani, jotta en antaisi laiskaa vaikutelmaa. Nostan yhden muotilehdistä ja selaan sitä kannesta kanteen kerta toisensa jälkeen. Käteni hikoilevat ja yritän keskittyä hengittämään syvään. Sisään 4. Pidä 7. Ulos 8. Niin on opetettu joogassa. Se rauhoittaa minua.

Andreas astuu sisään, kättelemme ja hän pyytää minua seuraamaan hänen työhuoneeseensa. Huone on suuri ja siinä on erillinen tila sohvapöydälle ja mukaville tuoleille tällaisia tapaamisia varten. Christine istuu sohvalla. Minä istun sohvan vieressä olevaan lepolasseen. Tell us about your life. Ja niinhän minä teen. 

Lopuksi Andreas vihjaa minulle illalla olevasta näyttelyn avajaisista pohjoisessa Marais:ssa.  Mannerheim Galleryn omistaa Marsalkka Mannerheimin sukulainen ja avajaiset ovat taiteilijan, jonka työ on Andreaksen työhuoneen seinällä.

Sami on mennyt romanttisen elämän museon puutarhakahvilaan. Hän istuu kukille tuoksuvalla sisäpihalla, nauttii kylmästä juomastaan ja piirtää luonnoskirjaansa. Pysähdyn hetkeksi ennen kuin menen hänen luo. Hengitän sisään. Kukkien tuoksu. Aurinko kasvoillani. Sisäpihakahvila Pariisissa.

Illalla piipahdamme avajaisissa, juomme lasit shampanjaa ja juttelemme taiteilijan kanssa hänen töistään. Poistumme avajaisista ja menemme kahden syömään lähellä sijaitsevaan ravintolaan. Japanilaista ruokaa ranskalaisin vaikuttein. Paikan nimi on Nanashi. Se vaikuttaa suositulta nuorten aikuisten keskuudessa. Syömme soba nuudeleita ja riisiä tofulla, kanalla ja pikkeilöydyllä kaalilla. Jälkiruoaksi jaamme palan juustokakkua. Tarjoilijamme muistuttaa hyvää ystäväämme - leppoisaa savolaista. Paikka tunnetaan pariisilaishenkisistä bentoistaan. Annokset on luotu tasapainoisiksi yhdistelmiksi luomuvihanneksia ja kaikenlaisia terveysvaikutuksia omaavia ainesosia. Keittiömestari, Kaori Endo, yhdistelee ranskalaista torivalikoimaa japanilaisiin elementteihin luoden värikkäitä  ja runsaita annoksia. Lopputulos näyttää ja maistuu erittäin maukkaalle ja raikkaalle ollen samalla terveellistä.

Leveät hymyt kasvoillamme kävelemme joelle päin kohti asuntoamme. Pistäydymme vielä yksissä avajaisissa, jotka huomaamme matkan varrella.



Nanashi
57 rue Charlot, 3e









_________________________________




Postauksessa agenttien nimet on muutettu.