torstai 30. maaliskuuta 2017

RANSKALAISEN ISOÄIDIN KEITTIÖSSÄ



On nälkä. Vatsassa ihan jo kurnii. Ärsyttää tällainen meininki. Belleville. Miksi kaikki galleriat täällä ovat lounasaikaan kiinni? Eikö täällä voi pitkästä aamusta nauttineena ensin tehdä galleriakierrosta ja vasta sitten suunnata lounaalle? En ole ikinä ymmärtänyt siestoja tai mitään niitä muistuttavia. Varsinkaan tätä ranskalaista versiota. Eihän täällä ole edes kuuma, niin kuin Roomassa! Belleville. Täällä on vain etnisiä ravintoloita. Juuri tänään en pidä etnisestä ruoasta. Miksei täältä saa mitään muuta, kuin muovilaminoidulta ruokalistalta tilattua phad thaita?



______________



Sami haluaa kiertää galleriat. “Mutta etkö sä jo tajua, ne on kiinni tähän aikaan! Sähän itse sanoit lukeneesi sen jostain! Nyt pitäis' syödä lounasta! Se on tää systeemi tässä kaupunginosassa. Sitten vasta kierretään gallerioita!” Sami ärtyy minuun, minä nälkään ja tähän meininkiin. Belleville. Hienot graffitit. Paska meininki.

Tuolla on ikkuna, johon ei ole teipattu jotain ylisaturoitua ruokakuvaa. Ikkunan toisella puolen istuu kaksi vanhaa miestä syömässä jotain hyvännäköistä perunakakkua, jonka kyljessä näyttäisi olevan vihersalaattia. Jotain ranskalaista. Käskytän toisella puolella katua suljetun gallerian ikkunasta sisään katselevaa puolisoani. “Tänne! Mennään tänne.” Sami ylittää kapean kadun ja huomaa bistron oven lasissa merkin. Paikka on Michelin oppaan suosittelema. Nyt Säkylän poikakin haluaa syömään. Minä haluan tarkistaa paikan hintatason netistä. Lunch 10-20€. Ok.

Tarjoilija ohjaa meidät kahden hengen pöytään baaritiskin kylkeen ja tuo meille servetit ja ottimet. Jäämme odottamaan menuta. Odotamme. Odotamme. Vilkuilen viereisiin pöytiin. “Hei katso, toi syö jotain tollasta jättikokoista makkaraa. Mitäköhän se on? Sä voisit tykätä siitä.” Sami taas huomaa toisessa pöydässä olevan kanankoiven. Minä käännään päätäni liian monta kertaa. Nainen huomaa minun tarkkailevan annostaan.

Pyydän tarjoilijalta ruokalistaaa, kun ei sitä näytä muuten tulevan. Hän osoittaa baaritiskin takana olevaa seinää. Lounasmenu, 3 ruokalajia, 19€. Kahdeksan alkupalavaihtoehtoa, kaksi pääruokavaihtoehtoa ja kaksi jälkiruokavaihtoehtoa. Tarjoilija poistuu. Hän ei hymyile. Ei edes hymähdä. Kerron Samille, että tällaista tässä kaupungissa oli, kun kävin täällä teininä äitini kanssa. Tutkimme menuta. Emme ymmärrä siitä puoliakaan. Paljon sanoja, joita muiden ravintoloiden listoilla ei näy. Tarjoilija ei osaa auttaa. Hän ei puhu englantia. Sami ehdottaa google translaten käyttöä. Minä en heti lähde mukaan. Sami ärtyy minuun, minä häneen. Syötämme ruoka-annosten sanoja googlen käännösohjelmaan. Se ei osaa kääntää niitä. “Miten niin ei osaa? Näin siinä lukee. Se on varmasti ranskaa ja oikein, kun sen on toi ranskalainen tarjoilija siihen seinälle kirjoittanut. Paska google!” Hengitämme kummatkin syvään. Nyt pitää vaan tilata jotain ja toivoa, että eteen ei tuoda hevosen päätä. Sami tilaa alkuun annoksen, jonka nimestä ymmärtää sanan tomate. Tarjoilija osoittaa vatsaansa ja sanoo jotain, jota emme ymmärrä. Minä tilaan alkuun annoksen, jonka nimestä ainoa tunnistamani sana on soupe.

Kun annokset tuodaan eteemme ymmärrämme, että minulle on tuotu fantastinen kalakeitto ja Samin tomate tarjoilijan vatsaa osoittavalla sepistyksellä tarkoitti vasikan mahalaukkua tomaattisalsalla. Ensin kauhistumme. Sitten ihastumme. Roomassa olemme usein miettineet haluavamme kokeilla aitoa roomalaista keittiötä, mutta vieroksumme sisäelimiä. Tässä sitä nyt ollaan. Ja siinä niitä nyt on. Kokemushakuinen matkailumme on jälleen tuonut meidät kokemuksen äärelle. Vasikan mahalaukku maistuu ja tuntuu tonnikalalle. Itseasiassa paremmalle. Yht'äkkiä kuulemme puheensorinaa keittiöstä, herkullisia tuoksuja kantautuu jokapuolelta, pöydissä istuvat ihmiset nauravat ja kilistelevät lasejaan. Ruoka maistuu niin uskomattoman hyvälle ja juurevalle, että se saa meidät tuntemaan kuin olisimme ystävämme kotona, joka on valmistanut meille aterian rakkaudella. Minussa herää annoskateus. Kunnes taas muistan, että kyseessä on mahalaukku.

Pääruoaksi saan kanaa ja Sami lammasta. Taas ainoat sanat, jotka osasimme ruokalistalta ymmärrettyämme, että tällä bistrolla ei ole sellaitsa käsitettä kuin vegetarienne. Sekä kana että lammas tarjoillaan kermaperunoiden ja voissa paistettujen sienten ja kaalin kera. Eikä voissa olla säästelty. Kuin ranskalaisen isoäidin valmistamaa. Hämmenystä meissä herättää se, että jokaiseen pöytään viedään täysin erilaisia annoksia. Sellaisia, joita seinään kirjoitetussa menussa ei lue. Pääruokia menussa piti olla vain kaksi vaihtoehtoa. Pöydissä näen niitä ainakin viisi erilaista. Huoneen perälle, kiharahiuksiselle ranskattarelle viedään jälkiruoaksi kaksi mandariinia ja viereisessä pöydässä istuva mies syö kulhosta jotain valkoista, jonka päällä on jotain punaista. Kumpaakaan ei lue jälkiruokavaihtoehtona seinällä. Fromage ou tarte de pomme. Ei sanaakaan mandaarineistä tai pannacottasta. Me saamme jälkiruoaksi kummatkin menuseen kirjatun palan ranskalaista, kotikutoista ja niin taivaallisen hyvää omenapiirakkaa! Ei jäätelöä, ei mitään kosteuttajaa. Vain pala omenapiirakkaa. Tämä ei muuta tarvitse. Niin sydäntä lämmittävä ateria, että ei muuta voi kuin hymyillä. “Mä olen niin onnellinen!”


Le Baratin - Michelinin suosittelemaa kotiruokaa.
3 Rue Jouye-Rouve, 20e


Still life with an open drawer, 1867-1869, Paul Cezanne






















perjantai 24. maaliskuuta 2017

JAPANILAINEN PARIISISSA



Päivät täällä ovat kaikki erilaisia. On työpäiviä ja vapaapäiviä. On päiviä, jolloin syömme ravintolassa ja sellaisia, jolloin poimimme täytetyt patongit leipomosta ja syömme ne kadun varrella. Joinain päivinä kokkaamme asunnollamme. On päiviä, jolloin eksyilemme päämäärättömästi kaduilla ja sellaisia, jolloin otamme kohteeksemme museon tai nähtävyyden tai ehkä jonkun tietyn liikkeen tai kahvilan.





Minulla on täällä paikallinen asiakas, joka on kutsunut minut mukaan uuteen projketiin. On tiistai ja minä menen projektin alkubriiffiin.

Briiffi on ranskaksi. Minulle tehdään heti alkuun selväksi, että yhden suomalaisen pikkumimmin takia ei kieltä ruveta vaihtamaan. Onneksi olen ladannut puhelimeeni aplikaation, joka kääntää vieraan kielen minulle samantien. Laitan kuullokkeen korvaan ja aktivoin aplikaation. Olen kokeillut sitä asunnolla itsekseni ja homma on pelittänyt moitteettomasti. In real situations ei sitten ihan niinkään! 

Aplikaatio kääntää ensimmäisen lauseen, sillä se on lyhyt lause, jossa on selkeä alku ja selkeä loppu. Tämän jälkeen lauseet ovatkin kaikkea muuta, kuin selkeitä ja aplikaatio lopettaa toimimasta. Charlotte nimittäin vain puhuu ja puhuu ja puhuu ja ranskaksi sellainen kuullostaa siltä, kuin mikään lause ei ikinä loppuisi eikä mikään lause ikinä ala. Ja kun Charlotte hetkeksi hiljenee, niin samaan hengenvetoon heti Charlotten perään ja jopa päälle jatkavat Natalie ja Dominique. Puheelle ei missään vaiheessa tule stoppia, jonka aplikaatio ymmärtäisi ja voisi kääntää. Niinpä suljen aplikaation ja päätän yrittää selvitä tilanteesta omalla vajaavaisella kielitaidollani. 

Homma sujuu mielestäni ihan kohtalaisen hyvin ja mietin ääneen "Hei jes, nyt mä tajusin tän! Eli puhutte siitä, kuinka alakulttuurit gentrifikoituu!", johon Charlotte vastaa Non, non, non! The opposite!

Onneksi Emilie kirjoittaa muistiinpanot ranskaksi, jotka hän antaa minulle heti briiffin jälkeen. Kirjoitettu kieli kun on niin paljon helpompaa ymmärtää. Muutoin tekisin varmaan heille jotain sinistä tilanteessa, jossa pyytävät tekemään kaikkea paitsi sinistä.

Tapaamisen jälkeen toimiston alapuolella kadulla minua odottaa Sami. Juttelemme hetken aikaa parin kolleegani kanssa. Dominique ja Sami innostuvat keskustelemaan Cy Twomblyn näyttelystä ja taiteilijan varhaisen tuotannon hienoudesta. Constance on kiinnostunut katsomaan netistä, millaisia maalauksia rakkaani tekee. Ranskattaret ovat polttaneet savukkeensa ja palaavat työpöytiensä ääreen.

Kävellemme 2e arrondissementissä kohti Palais Royalia, jonka viereisellä poikkikadulla on suosikkivintagekauppani Pariisissa. Kaupan pitäjä, vanhempi, elämää nähnyt nainen, istuu liikkeen sisällä oven vieressä tuolilla ja polttaa tupakkaa. Bonjour! Nainen nousee, kävelee kassapöydän luo ja sammuttaa savukkeensa. Kiertelen vaaterekkien välissä sovittaen Issey Miyaken 70-luvulta olevaa keltaista nahkatakkia ja Chloén beigeä cocoon-mallista villakangastakkia. Vaikka takit ovat käytettyjä ja vanhoja, niin hintalapussa se ei näy. Riisun takit ja laitan takaisin rekkiin. Päätän palata huhtikuussa liikkeeseen uudelleen, kun muotiviikoista on kulunut pidemmän aikaa ja nyt tyhjillään olevat rekit täyttyneet taas uudesta valikoimasta.

Samalla kadulla, ihan vintageliikkeen vieressä on mukavan näköinen japanilainen ravintola. Se avaa ovensa vasta 7ltä, mutta kadulla on jo jonoa. Hyvän ravintolan merkki, päätämme mekin jonottaa tänne. Ravintola avaa ovensa ja jokainen jonossa oleva ohjataan omalla vuorollaan pöytään, rauhassa ja ilman kiirettä. Japanilaisittain. Istumme pitkän puisen pöydän päähän. Tarjoilijat reunustavat ravintolan seinää, jokainen pitäen huolta yhdestä pöydästä. Meidän pöydässämme istuu lisäksemme kaksi muuta seuruetta. Tilaamme japanilaiset oluet ja alkuun pikkelöityä retikkaa. Saamme myös edamame-pavut. Pääruoaksi nautin kulhollisen riisiä naudalla ja munakoisolla ja Sami ryystää udonnuudelikeittoa. Keitto ei ole ramen, vaan tehty misoliemellä. Maku on syvä ja keitto ihanan rasvainen. Riisikulhoni yllättää myös lähes jokaisella suupalalla. Naudanlihan ja munakoison lisäksi kulhoon on upotettu jotain merileväistä, jotain etikkaista ja jotain jolle en löydä sanaa. Mieltä ja kehoa lämmittää, sillä ruoka on hyvää ja kaunista ja minä saan tilata ranskaksi ilman, että kukaan korjaa tilaustani tai vaihtaa kieltä välittömästi englanniksi.










Udon Bistro Kunitoraya
1 Rue Villedo, 2ème

Udon Bistroon voi mennä ilman varausta, kunhan on valmis jonottamaan jonkun aikaa kadulla. Vieressä, samalla kadulla numerossa 5, on Kunitoraya Restaurant, johon ei ole menemistä ilman varausta, mutta josta olemme myös kuulleet ylistäviä kommentteja.


sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

KEVÄT PARIISISSA VOL.1 (ja ohje linssisalaattiin)



Nyt saatte muuttua vihreiksi kateudesta. Saatte huutaa ääneen "Voi teitä onnekkaita!" ja saatte alkaa haaveilemaan minun elämästäni. Olemme nimittäin puolisoni kanssa taiteilijaresidenssissä Pariisissa kahden kuukauden ajan. Kevät Pariisissa. Elämä on ihanaa.


Kuva: Woody Allenin fantastisesta elokuvasta Midnight in Paris.


Ensimmäinen ilta Pariisissa. Varautukaa kliseiden ilotulitukseen. 

Meillä on Pariisissa suosikki pizzapaikkamme. Se sijaitsee äveriäällä Saint Germainin alueella lähellä Saint Suplicen aikaa elänyttä, mutta sympaattista kirkkoa. Italialaista ravintolaa pyörittää isäni ikäinen herrasmies, jonka ranskan kieli taipuu, mutta jonka suusta kuulee useammin eteläisen italian leveää buonaseraa. Tämä herrasmies ei tee paikassa varsinaisesti töitä. Hän vain ilmestyy jossain vaiheessa iltaa, istuu pöytään, kävelee ympäriinsä, seisoo ravintolan ulkopuolella nojaten skootteriinsa ja päivystää. Toisinaan hänen isänsä, noin 90-vuotias hieman kutistuneempi versio pojastaan, saapuu paikalle päivystämään päivystääkö poika oikein. Oletamme näistä vanhemman herrasmiehen olevan paikan omistaja. Toki eilen hän ei ollut paikalla, liekö elossa enää. Omistajuus on saattanut siirtyä isäni ikäiselle pojalle.

Paikan nimi on Santa Lucia, mikäs muukaan. Täällä tarjoilijat eivät hienostele. Puheen sorinaa ei kuulu vain pöydistä asiakkaitten suista. Henkilökunta rupattelee tarjoilun lomassa ja tilauksia vastaan ottaessa pöytien yli toisilleen ja tiskin yli keittiöön, milloin ranskaksi, milloin italiaksi. Vakiasiakkaat tervehtivät kaikki miestä, jonka olemme päätelleet olevan jonkinlainen päätarjoilija, ehkä vuoropäällikkö. Nämä vakiasiakkaiden tervehdykset hoidetaan pääsääntöisesti italiaksi ja halauksin.

Ensimmäisenä iltanamme Pariisissa halusimme illallistaa ilman turhaa paikan etsintää, joten suuntasimme tuttuun ja turvalliseen Santa Luciaan. Täällä ovat seinillä olevien valokuvien perusteella pizzasta nauttineet myös muun muuassa Clint Eastwood sekä 90-luvun kuuma pari - Brad Pitt ja Gwyneth Paltrow. Kuvassa Gwynethillä on päällään silkkinen slip-on dress, mitäs muutakaan. 

Tilaamme alkuun bruschettat ja niiden perään pizzat ja talon punaviiniä karahvissa. Santa Lucian pizzat ovat napolilaisia, eli hieman paksupohjaisempia kuin roomalaiset serkkunsa. Pizzojen koko on muokattu parisienneille sopivaksi - ne ovat hieman pienempiä, joten kokonaisen pizzan syömisestä täyttyy mukavasti vatsa ja nälkä lähtee, mutta ähky pysyy poissa.

Jossain vaiheessa bruschettoja nauttiessamme isäni ikäinen paikkaa pyörittävä herrasmies saapuu paikalle. Hän kiertelee ravintolaa, tervehtii henkilökuntaa, käy kadulla nojailemassa skootteriinsa ja palaa takaisin sisälle istuakseen meitä viereiseen pöytään. Päätarjoilija/vuoropäälikkö tekee vanhalle herrasmiehelle tomaatti-mozzarellasalaatin ilman, että asiasta puhutaan sanallakaan. Nuori mies tulee ravintolan takatiloista ja puhuu äänekkäästi italiaa vanhemmalle herrasmiehelle. Sana Nonna (isoäiti) toistuu keskustelun aikana lähes joka lauseessa. Oletamme nuoren miehen olevan vanhemman herrasmiehen poika ja puhuvan tälle isoäidistään, oletettavasti sen kaikkein vanhimman herrasmiehen vaimosta. Nuori mies poistuu ravintolasta. Hetken kuluttua vanha herrasmies nousee pöydästä, vain jotta päätarjoilija voi sitoa hänen kaulan ympärilleen ruokalapun, jossa on suuri pizzan kuva ja teksti I love pizza. Tämä kaikki tehdään vaihtamatta sanaakaan. Hetki tämän jälkeen nuori mies palaa ravintolaan mukanaan kattila, jonka kantena toimii lautanen. Kattilan hän laskee isänsä pöydälle, nostaa lautasen isänsä eteen ja poistuu taas paikalta. Siinä sitten meidän nauttiessa pizzojamme vanhempi herrasmies - paikan omistaja - nauttii viereisessä pöydässä mammansa osso buccoa. Sitä on kattilallisen verran ja hän syö sen kaiken ruokalappu kaulassa.

Olemme nauttineet ruokamme ja viinimme, jälkiruoaksi tiramisua ja sitruunasorbettia ja maksaneet laskumme. Kävelemme Pariisin iltakatuja pitkin kohti asuntoamme. Ravintolan ja asuntomme välissä sijaitsee Notre Damen kirkko, kuljemme siitä ohi. Juuri kävellessämme kirkon edustalla olevalla aukiolla kohti kirkkoa suoraan sen ovien edessä kirkon kellot alkavat soida. Joku voisi yrittää väittää, että tämä on jonkinlainen merkki...

Jatkamme matkaa kirkon ohi pienemmille kaduille. Vastaan tulee skootterilla ajava mies, jolla on kyydissään naisystävänsä. Hän pysähtyy risteykseen liikennevaloihin ja siinä vihreitä odotellessa alkaa laulamaan oopperaa. Näin voi tehdä vain Pariisissa.




_________________________________




Toinen perjantai Pariisissa.


Asumme Seinen varrella. Joki virtaa heti pienen katumme päässä. Kurkottaessani ranskalaisen parvekkeemme yli katsoen oikealle näen Seinen. Eikä se ole ihan mikä tahansa joki. Se virtaa läpi kaupungin, joka kantaa taidehistorian merkittävimpiä aikakausia, kaupungin, joka on kautta aikojen toiminut niin kirjailijoiden, runoilijoiden, kuvataiteilijoiden ja muusikoiden episentrumina. Täällä minä nyt asun. Ja tuota jokea pitkin lähdimme eilen Samin kanssa juoksemaan iltalenkkiämme.

Juoksemme katumme päästä alas joenvartta pitkin kulkevalle alatasanteelle kohti 1re arrondisementia. Niinkin arkista asiaa tehdessä, kuin puuskuttaen juostessa, hiki otsalla, amerikkalaisiin urheiluvaatemerkkeihin sonnustautuneena tuntuu kieltämättä aika absurdilta katsella maisemia ja yht'äkkiä huomata Notre Damen kellontornit toisella puolella joen rantaa. Eikä se lopu siihen. Kellontornien jälkeen näkökenttään iskee Musée d'Orsay - impressionistien museo (ei muuten mikään ihan merkityksetön taiteen aikakausi!). Seuraavaksi horisonttiin ilmestyykin jo Eiffeltorni. Nousemme ylös alatasanteelta ylittääksemme sillan ja juostaksemme - tai no, minun tapauksessani kyse on kyllä ennemminkin verkkaisesta hölkkäilystä - joen toista puolta takaisin. Adrenaliini nousee tappiin viimeistään siinä hetkessä, kun siltaa ylittäessämme huomaamme juoseemme Louvren edessä olevalle Tuillerien puistolle asti. Siinä sitten leveä virne kasvoillamme, hikipisaroiden valuessa otsaa pitkin suunpieliin juoksemme Louvren seinää vierustavaa katua pitkin kohti kevätkotiamme. Hetken olen tukehtua omaan nauruuni ja hikeeni, kun ajattelen seinän toisella puolella minua hieman mystisemmin hymyilevää Mona Lisaa.

Kipaisemme vielä iltalenkin päätteeksi kotikulmamme leipomossa. Se on jo sulkemassa oviaan. Pardon Madame, vous avez ouvert? Ei hitto, nyt meni kyllä verbit sekaisin! Madame avaa juuri lukitsemansa oven ja ostamme seesaminsiemenillä kuorrutetun patongin. Kipuamme portaita ylös asuntoomme. Illalliseksi syömme pastaa ärtyisän tulisella tomaattikastikkeella, juomme lasilliset punaviiniä ja nautimme juuri ostamaamme vastaleivottua patonkia.



_________________________________




Ärtyisän pastan kylkeen söimme edellisiltana valmistamaani linssisalaattia. Tämä ohje on raikas ja keväinen ja mielestäni hieman ranskalainen, mutta se saattaa johtua siitä että nautin sitä Pariisipäissäni.



LINSSISALAATTI


Näitä tarvitset:

• pari, kolme kourallista hyvää salaattisekoitusta (ehkä vähän pinaattia, ehkä vähän vuonankaalia, vähän salaattisikuria...)
• purkillinen säilöttyjä linssejä
• puolikas fetajuusto
• 1 tomaatti
• pätkä kurkkua
• 1/4 sipulista
• 1 valkosipulin kynsi
• nippu korianteria
• kourallinen mintun lehtiä
• pari lohkoa sitruunaa
• loraus hyvää oliiviöljyä
• mustapippuria


Huuhtele linssit ja salaatti.
Kuutioi ja murenna fetaa. Pilko tomaatti ja kurkku pikkusormen pään kokoisiksi pieniksi paloiksi.
Silppua sipuli ja ja yrtit, murskaa valkosipuli.
Sekoita ainekset suuren kulhoon, purista päälle sitruunan lohkoista mehu ja lorauta joukkoon kevyesti oliiviöljyä.
Mausta mustapippurilla.
Voilà!